Tätä päivää pelkäsinkii..
Toiveena oli et oltais syöty hyvin yhessä kotona ja juteltu mukavia. Tein paahtopaistia, kanttarellikastiketta ja valkosipuliperunoita..
Voitte vaan arvata lopun.. Söinpä sit yksin.
Eipä siitä syömisestä mitään tullu ku itkin koko ajan.
Ei tee enää edes mieli panostaa mihinkään ku kaikki menee kumminkii päin sitä ihteesä..
Nytkii näin taas vaivaa, mut minkä takia? Tämänkö??
Ei se tyhmä ihminen vaan opi että toinen ei arvosta sitä kaikkee panosta minkä on sen eteen nähny. Eikä nää niitä uhrauksia mitä on toisen eteen tehny..
Silti vaan puhutaan, että kaikki tulee muuttumaan paremmaks?? Missähän vaiheessa? Parannuksen olis pitäny tapahtua jo.. Mut ei oo kyllä näkyny..
Onneks ei oo enää ptikä aika nii pääsen pois tästä suhteesta.. Harmittaa vaan toi meidän nelijalkanen karvakaveri. Mitähän senkii kanssa tekee? Sen tiedän että siitä tulee ihan helvetinmoinen tappelu..
Mut kun en luota toiseen ollenkaa nii ei voi luottaa edes siihen että pitäis huolta tuosta viattomasta karvapallosta..
Tyhmänä menin eilen illalla kattomaan vielä jotain hääohjelmnaa telkasta, itkinpä sitte koko hiton yön..
Ei pitäis suunnitella mitään etukäteen mut jokainen nainenhan unelmoi joka päivä unelmiensa häistä. Nii mullakii oli unelma niistä ja tämän miehen kanssa!
Eipä oo enää.
Miks elämän pitää olla näin vaikeeta?
Onneks mulla on tukijoukkoja nii ei tarvii olla yksin!
Harmittaa vaan että nä tukijoukot ja ne ihmiset jotka aidosti välittää, on kuopiossa..
Välillä tekis mieli päästä tätä tilannetta karkuun edes yheks yöks jonku luo mut täällä ei kehtaa kellekkää soittaa. Suurin osa kavereista jotka täällä asuu, on parisuhteessa nii ei viitti niittenkää rauhaa mennä rikkomaan.. 
Voi ku tää tilanne olis toinen..