Muistan sen ku eilisen.
Tapasin mun miehen (tekstissä Oikea) netissä, suomi24 chatissä joka myöhemmin lopetettiin.
Sit me tavattiin kolme vuotta sitten mun kotikaupungissa, Kuopiossa.
Oikee oli ajanu Viitasaarelta asti tapaamaan mua. Se oli just muutama päivä ennen uuttavuotta. Ja oli  muute rakkautta ensisilmäyksellä!
Siitä se sitte alko, matka tuntemattomaan. Ja syöksykierteen omainen alamäki..
Oltiin keretty seurustelemaan ehkä 4kk, ku päätettiin että muutan Oikeen kotikaupunkiin jossa muutamme sitten saman katon alle asumaan. Olin niin onnellinen!
Eka vuos meni tosi mukavasti, ei ongelmia ainakaan tietääkseni. Asuttiin sillo aika isossa yksiössä. Jossain vaiheessa alettiin etsimään isompaa kämppää kun tuli nelijalkainen perheenlisäys.
Siitä se alamäki sitte alkokii.
Muutettiin isompaan, kaksioon ja lähemmäs keskustaa. Se oli virhe ja nyt kun miettii nii tää kaikki on ollu yhtä suurta virhettä.
Sitten Oikeen kuvioissa alko pyörimään toinen muija, sanotaan vaikka Juulia, jolla Oikeen mukaan oli suhdekriisi sen poikaystävän kanssa. Mut eipä Oikee tajunnu sitä että sai siinä samalla meidän suhteen tuhon partaalle.
Joka ilta piti mennä Juulian kanssa jonnekkii kahville ja lenkille sen kanssa.
Loppujen lopuks Oikee ei ollu enää viikonloppuja kotonakaan. Eikä se ikinä keronu missä se oli ollu tahikka kenenkä kanssa. Tästä on noin puoltoista vuotta. Sillon ekan kerran olin laittamassa pillit pussiin ja lähtemään pois, mut annoin tyhmänä ja yksinäisyyttä pelkäävänä Oikeelle vielä mahollisuuden.
Meno muuttu joo, tosi paljonkii. Huomasin sen että Oikee yritti tosi kovasti korvata sitä menetettyä aikaa, mut luottamus siihen ihmiseen oli tuhottu sillon kun Juulia pelmahti kuvioihin.
Nyt tällähetkellä olen muuttamassa takasin kotikaupunkiini Kuopioon, koska en enää pysty tähän.
Mua epäilyttää joka ikinen sana tai lausa mitä exäni sanoo. Jokainen teko on askel lähemmäs rotkon reunaa.
Oon itkeny monta viikkoo sitä, että miks kaiken piti mennä näin?
Me oltiin tosi onnellisia ja kaikki meni hyvin. Me lupauduttiin toisillemme. Oltaisiin aina yhessä, eikä kukaan tulis meidän väliin.
Oikee on kylmin, välinpitämättömin ja uusavuttomin ihminen jonka olen tavannu.
Sen tiedän kun minä tästä huushollista lähen nii ei Oikee osaa ruokaa tehä, ei se osaa pyykkiä pestä.
Ja kaikkein parhaintahan tässä on se, että Oikeelle ei jää juur mitään huonekalujakaan. Sänky sille jää ja tv. 
Mut mun omat tunteet on nii kamalan ristiriitasia.
Joka päivä ku mä Oikeen nään töistä tullessani niin aina on pakko päästä halaamaan vaikka se ei enää mitään paranna, ehkä enemmänkii pahentaa vaan asioita.
Mitenkä voi yhtä ihmistä samaan aikaan rakastaa aivan mielettömän paljon ja samaan aikaan vihata?
Olis kiva tietää mitä sen miehen pään sisällä liikkuu..